Likimain pari kokonaista intensiiviharjoitusviikkoa alla ja haipakkaa on pitänyt, mutta lysti niin! Porukka on, kuten Einokin on asian näillä lehdillä maininnut, intiimi ja hyvin yhteenhitsattu. Muiden kanssaesiintyjien temmellystä on ollut nautinnollista katsomon syövereistä seurata - ja kohtauksissa, joissa itse lavalla piipahtelen, on niin ikään riemukasta olla ja remeltää. Kahvia ja tuumintatupakkeja kuluu, aikaa on olla ja mietiskellä näytelmän tematiikkaa ja katsella räystäiltä tippuilevia jääkimpaleita. Tulee kevät, tulee Houston, aika kulkee raiteillaan. Mikäpä tässä. Replat haltuun ja stagelle!
Näytelmää seuratessa ja tehdessä tuppaa mieleen väistämättä kysymys vallitsevasta aiheesta. Alkoholista ja suhteesta siihen yksilö-, yhteisö- ja yhteiskunnan tasoilla. Tarkennettuna: teemaan tutustuessa ja sitä päivittäin harjoituksissa käsitellessä muljahtelee alitajuntaan ensisijaisesti oma suhde, yksilötaso. Miten minä käytän, kulutan, missä tilanteissa, miksi, miksi en? Kuinka votka on kulkenut elämässäni ja on kulkeva? Asiaa en ole aiemmin mietiskellyt aktiivisesti, mutta koska alkoholi ja siihen liittyvät ongelmat ovat yhteiskunnallisesti kiinnostava aihe ja tabu tartuttavaksi, on toisinaan perattava aihepiiriä myös yksilötasolla yhteiskunnallisen kulman saavuttamiseksi.
Naarasin erään kerran muutamia vuosia takaperin Alkosta mukaani alkoholipäivyrin perjantaipullon yhteydessä. Tahdoin ihan piruuttani pitää itselleni kirjaa, kuinka monta annosta nautin viikkotasolla. Aloitin laskennan joulukuun ensimmäinen ja päätin uuteenvuoteen. Varsin pian tulin huomanneeksi, ettei päivyriä pitänyt yllä siksi, että olisin saanut realistisen kuvan omasta alkoholitottumuksistani - vaan pikemmin siksi, että pystyin tarkkailemaan viikottaisia suoritteita ja tuumimaan, kuinka saisin seuraavalla viikolla männäviikon ennätyksen rikottua. Raahailin päivyriä takataskussani kouluun, illanistujaisiin, töihin ja kaikkialle. Jossain vaiheessa ennen kuukausikalenterin täyttymistä hukkasin päivyrin, ehkä onneksi, olihan uudenvuoden tienoo. Perusviinilasin nauttimisesta oli tullut yksi numero muiden joukossa, numeroista ylpeyden aihe.
Nyttemmin, iän myötä, alkoholikulutukseni on rauhoittunut verrattain paljon ja olen varsin maltillinen votkan suhteen - vaikkei tenuttelu koskaan mitään ennätyskirjatasoa tai jatkuvaa suurkulutusta ole saavuttanutkaan. Silti häpeäkseni myönnän narauttavani itseni tämän tästä muistelemasta yhä tuota allakka-aikaa lämpimästi: "Olin nuori, nuorena jaksoin, ollapa vielä nuori!" Enkä tietenkään nosta ajoittaisen lämpimän muistelon yhteydessä itselleni mieleen muutaman päivän terhakkaamman pämppäyksen päätteeksi sattunutta sekavuushetkeä saati muita nuoruuden läträysteutarointeja. Ne pyyhitään mielestä, tai niin sanotusti kirkastetaan mielestä. Ainoastaan jännittävimmät ja hauskimmat kommellukset ja muistot jäävät kullattaviksi ja kerrattaviksi. Miksi?
Olen pistänyt merkille, että itseni lisäksi likipitäen koko kansakunta huokaa yhdestä suusta näitä nuoruuden kommelluksiaan laajemminkin ihan yhtä lailla, kuin kännitilan toimien ja kommellusten suomaa vastuuvapautta. Seikat vaan taitavat olla kaiketi mielekkäämpiä ja keveämpiä tarkasteltuna etäämpää ja imperfektissä, kuitattuna nuoruuden nimiin. "Nuoruus nyt vaan on sellaista aikaa." Todellako? Oliko? Onko? Paha sanoa, en minä vielä iältäni niin kehäraakki ole, jotta kykenisin puhtaan objektiivisesti tuohon vastaamaan, perspektiivin mitta loistaa tässä nyt railakkaasti poissaolollaan. Mutta veikkaanpa ihan kyllä yhtä lailla kiikkutuolissa muistelevani viidenkympin villitystäni huolettomasti hymähdellen. Nuoruuden piikkiin. Näinkö toimii ihmisluonto?
Palaan imperfektiin. Baarityöläisenä tuppasin muutamaankin otteeseen taluttamaan päihtynyttä asiakasta pihalle silmiäni pyöritellen ja tyypille tuhahdellen, mutta työpäivän päätyttyä ja muutamaa tuntia myöhemmin oma horjahteluni sotkuiseen yksiööni aiheutti vain mielenkiintoista kerrottavaa seuraavaksi päiväksi koulun tupakkipaikalle. Kaksoiselämää, subjektiivista ja yhteiskunnallista. Votka on kansan erikoispiirre, joka ohitetaan olkia kohautellen: "Se nyt vaan menee niin: sauna, viina ja sisu." Samaa kategoriaa iänikuisten ja loputtoman latteiden isänmaan ja talvisodan ja akathiljaa-huutelujen kanssa. Päivällä pyöritellään silmiä katujen tenunenille ja päiväkänniläisille, mutta pimeän turvin hiippaillaan riipaisemaan itse tujut tumut. "Pitäähän sitä, kun en ole herraties pitkään aikaan ja työpäiväkin oli niin raskas, ja sitä paitsi mitä minä huomenna summailen kavereille, jos en krapulani mittaa."
Tuntuu myös olevan kulttuurisesti niin, että viinan puolesta ollaan joko maltillisesti tai tyystin sitä vastaan. Äänekkäitä puoltoääniä votkan perään en ole juuri kuullut. Kertoo myöskin asian tabuluonteesta. Kansa ei huutele, kansa toimii kurkullaan.
Yhtä kaikki, aiheena alkoholi on mielenkiintoinen ja moneen suuntaan versova. Yhteiskunnallista keskustelua silmälläpitäen tuntuu tarpeelliselta nostaa esiin näkökulmia, jotka eivät nivelly edellä mainittuihin mertaranta-sisu-mannerheim-se-vaan-menee-niin -latteuksien kaanoniin, saatika yksisilmäiseen älä-tee-äläkä-juo-viina-on-perkele -kukkahattumoralisointiin. Jatkamme aiheen ja näytelmän parissa siis innolla, tutkien, perehtyen!
Jonne
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti