Suomalaisuudesta on väännetty kättä iät ajat. Siellä missä Aleksis Kivi painiskeli herraskaista ruotsin kielen valta-asemaa vastaan. Siellä missä Irwin ja Badding ja Vainio asettuivat riviin kansanluonteen kuvaajiksi. Siellä missä Kianto. Siellä missä Helismaa.
Siinä missä suomalaisuus on kulkeutunut taiteilijoissa, samaa polkua on kulkenut varsin synkeät ja kosteat aikalaiskuvaukset. Nummisuutareiden Esko vetää votkahörpyn, mullilauma on votkamäellä, ukot kännissä, rentun ruusut elivät kuten lauloivat, Pellonpääkin meni nuorena. Surullisia hahmoja. Ja pääsääntöisesti kaikki miehiä.
Jokunen vuosi takaperin oli teatterihistorian tentissä varsin yksioikoinen yksittäiskysymys: miksi Jeppe juo? Vastasin piruuttani paperiin: Jeppe juo, sillä hänen akkansa on niin vittumainen. Sain täydet pisteet. Niilonpoika on tahallisesti rosoinen ja kevyt dokailukuvaus eikä sitä voi lukea hymyilemäti. Ukko juo, nainen on hurjimus, läksyttää ja pieksee suutaan sekä ukkoaan. Jos kuitenkin ohittaa mustavalkoisuutensa, 1700-luvun tanskalaisen aikalaishengen ja tuolloisen komedian luonteen, jäljelle jää paljastava kysymys sukupuolirooleista sekä siitä, kuinka sitä käsitellään yhä osana kansallista identiteettiä.
Palaan perkaamaan omaa pohjoista identiteettiä. Identiteettiä, joka niin ikään kanonisoi viinamäen miehet. Mitä kovempi juoppo, sitä surullisempi stoori, sitä suomalaisempi. Miksi Irwin, Badding ja kumppanit ovatkaan sielunmaiseman tulkkeja? Toki osin uriensa mittavuuden tähden, mutta ennenkaikkea henkilökohtaisten alkoholi- yms. ongelmiensa vuoksi. Näillä ritareilla on useimmiten vastavoima: alistus, sorto - kansallinen tai yksilöllinen. He ovat kansan miehiä, messiaita, ajan Jeesuksia. Kärsiviä, hauraita. Suomalaisuuskäyrällä median pönkittämänä valioyksilöitä.
Laila Kinnunen lähti unohdettuna, yksinäisenä, hauraana ihmispalana. Välittömästi kuolemansa jälkeen lööppiarmeija kertaili Kinnusen elämää, tekoja ja menetyksiä. Media sovitti Lailan ylle myös tätä surullisen hahmon viittaa, mutta sävyerolla. Lehdistö tuntui rivien välissä väittävän Kinnusen ajelehtineen valinnoillaan kohti tuhoa. Ei siis ajautuen, kuten miesten tapauksissa. Kinnusta ei kanonisoitu, ei hyväksytty siihen harvain klubiin. Surkuteltiin kyllä, mutta päitä pudistellen. "Olisihan Lailan pitänyt tietää, järkevä nainen."
Toisinaan törmään lausuntoon ja määritelmään rentusta. Varsinkin näillä leveyksillä ja ammateilla rentuksi määritellään toisten suusta varsin hanakasti, oli sitten määritelmän veroinen tai ei. Omalle kohdalle sattuessa ohitan määritelmän hymähdyksellä, mutten malta olla tällöin leikittelemättä ajatuksella, kuinka tämä kyseenalainen termi määrittyisi, mikäli olisin nainen. En ole keksinyt ajatusleikille vielä järjellistä vastausta. Sen verran kyllä kuitenkin olen saanut pähkittyä, etten ainakaan määrittyisi rentuksi. Renttuus tuntuu olevan arvonimi, suomalaisuuden sir tai lord, jota ei kuule määriteltävän naisille. Jos et ole järkevä, fiksu, analyyttinen - mutta olet mies - renttuus on hyve. Mutta auta armias, mikäli olet nainen. Kurtistellaan kulmia, pudistellaan päitä.
Olen elämän saatossa nähnyt jokaisen pubiruusun ja renttakellikan silmistä saman huolen ja murheen. Niissä silmissä asuu samanlainen ihmisyys eikä niitä pysty määrittämään sukupuolirooleilla. Nämä roolit ovat kuitenkin sitkaassa. Ja niin kauan kuin Jeppe juo ja nainen nalkuttaa näytelmäkirjallisuudessa tai kulttuurissa, niin kauan kuin Irwin elää viinapullon etiketissä, niin kauan kuin renttuus on arvonimi, niin kauan vesi on seisahtunut. Tarvitaan murros. Olemmehan ihmisiä, jokainen.
Mutta mistä se murros alkaa?
Jonne
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti